Hyvää Itsenäisyyspäivää – kiitos rakentajille

Nyt juhlimme Suomen Tasavallan itsenäisyyden ensimmäistä kolminumeroista lukua. Asumme sadasta eletystä vuodesta huolimatta suhteellisen nuoressa valtiossa, jonka vaiheet ovat kuitenkin olleet varsin rikkaat matkalla yhdeksi maailman vauraimmista ja turvallisimmista maista.

Vain hieman yli 20-vuotiaan Suomen säilyminen oli vaakalaudalla reilut 70 vuotta sitten. Isämme, isoisämme ja isoisoisämme motittivat, hiihtivät, kaivautuivat, tulittivat, tottelivat ja pelkäsivät läpi vaikeiden Suomi-neidon vuosien.

Maksettu hinta talvi- ja jatkosodasta oli kansallemme ja maallemme kohtuuton, mutta itsenäisyys säilyi. Poteroista, korsuista ja tykkien repimistä metsistä palasi kotiin monta

rikkinäistä sielua. Siitä huolimatta arkiseen työhön oli tartuttava heti. Toipumiselle saati terapialle ei jäänyt aikaa. Köyhyys ja puute haluttiin karistaa olkapäiltä, ja yhteiskuntakin piti siinä oman henkilökohtaisen elämän sivussa kammeta jaloilleen.

Yleensä sotaveteraaneja muistetaan ja muistellaan juuri noiden koko kansaa koetelleiden sotavuosien takia, mutta toinen raskas taistelu koitti kotirintamalla heti tykkien jylyn tauottua. Alkoi ankara jälleenrakentamisen aika. Suomi pakotettiin maksamaan sotakorvaukset Neuvostoliitolle, ja tämä veti osaltaan teollisuuden nousuun. Peltoa piti raivata, jotta sodan jälkeen alkuun laitetut suuret ikäluokat saatiin ruokittua.

Kaikki rakentaminen alkoi jo sodankin jälkeen maan kaivamisesta, maan siirtämisestä ja maan muokkaamisesta. Maa antoi ja maa otti. Lapioon ja hevoseen luotettiin. Maarakentajien ammattikunta alkoi muodostua samaan aikaan teollisuuden kehittymisen myötä. Kuorma-autoilijat syrjäyttivät vähitellen hevosmiehet työmailta. 1960-luvulla esimerkiksi metsäojituksien määrä lähti kovaan kasvuun ja monet tietyömaat aloitettiin. Suomeen nousi omaa koneteollisuutta ja koneurakoitsijoiden ammattikunta laajeni. Traktorikaivureita ja puskukoneita alkoi ilmaantua rakennustyömaille.

Kiersin muutamia vuosia sitten pitkin ja poikin Suomen notkoja ja saarelmia haastattelemassa vanhaa urakoitsijakuntaa, monet sodissammekin olleita. Juuri noita määrätietoisia ja työtä pelkäämättömiä miehiä, jotka uhrasivat kaiken aikansa, jotkut jopa terveytensä, Suomea eteenpäin puskiessaan. Miehet kulkivat rakennustyömailla sekä metsäsavotoilla ja vaimoväki huolsi perheen. Tehtävänjako oli selvä.

Tuolla reissulla kuulin hienoja ja osaltaan koskettaviakin tarinoita. Monet alkoivat yrittäjäuransa tyhjästä, jotkut pakonkin edessä. Kouluja ei niinkään voitu käydä, ennemmin kutsuivat pöllimetsät tai kotitilan pellot. Koneurakoinnin aloittaminen oli luonnollinen jatke kotona opitulle kovalle työnteolle.

Uudelle yrittäjälle rahoituksen hankkiminen koneille oli vaikeaa. Omarahoitusosuus pankkilainaan saatiin usein omilta vanhemmilta tai muilta sukulaisilta. Monet 60-luvulla koneen ostaneet muistavat, kuinka laitteen hinta kuitenkin haalittiin parhaimmillaan kasaan muutaman kuukauden kovalla työllä. Yhteistä näille kuulluille elämäntarinoille oli, että omalle työlle ei koskaan niin laskettu hintaa. Jos olisi laskettu, olisi varmaan heti lopetettu, tuumasi eräs.

Tämän päivän maarakentaja Suomessa on edellisien sukupolvien tapaan yhä huippuammattilainen. Yrittäjällä on edelleen omat vaikeutensa, ehkä hieman erilaiset kuin alkuaikoina. Jokainen rakennusprojekti lähtee edelleen liikkeelle siitä, että joku iskee kauhan turpeeseen. Tämä olisi syytä kaikkien muistaa. Infraa ei synny ilman kuopan kaivajia. Maarakentajia on siis tarvittu aina ja tarvitaan jatkossakin. Tällä hetkellä rakentamisen tahti on kova, maarakennuskoneiden käyttöasteet paranevat ja rakennusalaa koettelee jopa työvoimapula. Suomi tarvitsee edelleen rakentajansa.

Nyt on kuitenkin aika muistella ja kiittää niitä, jotka turvasivat maan meille suomalaisille ja rakensivat pohjan sille, mitä olemme tänään. 

Konepörssi onnittelee lämpimästi 100-vuotiasta Suomea, josta on muokattu yhdessä tänne karuun Pohjolaan yksi maailman parhaista valtioista olla ja elää. 

Pääkirjoitus Konepörssi 11/2017.