KP 40 – 1981, kun Lappia ojitettiin

Vuonna 1981 eli 40 vuotta sitten olin 21-vuotias. Konepörssi-lehti syntyi samoihin aikoihin, kun allekirjoittanut suunnitteli elämäänsä eteenpäin. Ainakin kolmen tunnin ajanjaksoissa. Armeijan käyneenä ja kolme vuotta vanhana ylioppilaana eivät tulevaisuuden kuviot kuitenkaan ihan olleet selvillä loppuelämän suhteen – eikä itse asiassa minkään muunkaan suhteen. Takana oli sihtipojan menestyksekäs ura, koneitakin oli jo tullut ajettua (myös upotettua) ja nyt oli jälleen aika siirtyä eteenpäin.

Kesä 1981 siis sujui hatarien muistikuvieni mukaan, kuten niin monet kesät aiemminkin, salaojitustyömailla isäni yrityksessä. Vastaavia kesiä olin viettänyt myös kotimaisen laatumaarakennuskoneen eli Vammas Kersantin ohjaamossa ja sen ruisleivällä esiohjatuissa kaivuvivuissa. Ei siis hiekkarannalla, eikä lavatansseissa eikä brunssilla Porin Kirjurinluodossa.

70-luvun lopussa ja 80-luvun alussa ryhmä rämämme kulki savisissa saappaissaan pitkin poikin Pohjanmaata ja Lappia, mielessään ainoastaan se yksi asia. Nimittäin putken piilotus maan alle mahdollisimman kiivaaseen tahtiin. Urakkapalkalla sitä noveroa tehtiin.

Terveiset menevät tässä Harrille (aina eksyksissä), Rainolle (puristi Transitin takapenkiltä kuljettajaa (minua) niskalenkkiin parin kossupaukun jälkeen), Timpalle (otti tilin förskottina ja harrasti sökön peluuta lappilaisella tanssipaikalla), Kallelle (koulutti pikajuoksijoita rovaniemeläisellä nakkikioskilla) sekä monelle muulle loistavalle hepulle, joiden kanssa sain kunnian kaivaa ojia pitkin poikin Suomi-äidin pintaa.

Nyt 40 vuotta myöhemmin nuo ajat ovat kultaisina mielessä. Ryhmäni keski-ikä ei tainnut olla kuin nippanappa 20 vuotta, joten muilta ojitusporukoiltamme saimme lempinimen ”lastentarharyhmä”.

Lapissa tutuiksi tulivat työmielessä muun muassa Kittilä, Kolari, Muonio, Keminmaa, Torniojokilaakso, Tervola, Rovaniemen maalaiskunta ja siinä sivussa tietenkin useampana kesänä monet isännät (ja heidän tyttärensä) sekä lappilaiset maatalomiljööt.

Tosin tutuiksi tulivat lyhyissä, ohikiitävissä vapaa-ajan hetkissä myös monet legendaariset soittoruokalat, joista minä hain tietenkin ainostaan vain pois Harria (aina eksyksissä) ja kumppaneita valomerkin aikaan, aamuksi työmaalle. No saattoipa itselläkin muutama ilta kyseisissä paikoissa vierähtää. Kuuluisin tietenkin Rovaniemen Pohjanhovi, missä nautittiin tuohon aikaan koko pohjoisen pallopuoliskon parasta poronkäristystä.

Lapissa, missä kaikki laulunkin mukaan kukkii nopeasti, kesä oli 40 vuotta sitten, kuten nykyäänkin, lyhyt ja valoisa. Tosin päivälämpötila ei aina kesälläkään noussut yli 10 asteen. Lämpötilasta riippumatta kesällä hyttysiä ja myöhemmin syksyllä mäkäräisiä riitti.

Vammaksen, nykykriteerein aika askeettisesta hytistä niitä sai lapioida ulos ja suurimpia humauttaa koussulla päähän. Jaa, että mikä koussu (huomaa u-kirjain)? No koussulla otettiin muhut pois ojanpohjasta. Ai, että mitkä muhut?

Salaojitustermejä hallitsemattomalle lienee selitys paikallaan.

Muhuksi kutsuttiin pintamaata, jota tippui ojan pohjaan kurppalaisella kaivettaessa. Isojen tiiliputkien lasku ojaan laskukoukulla ei onnistunut ennen kuin muhut vedettiin koussulla ylös. Koussumiehenä toimiminen oli tylsää, raskasta mutta ikävystyttävää. Muuten ihan OK.

Minulla oli tapana piiloutua esimerkiksi liitosmonttuun (salaojaslangia tämäkin) tai avo-ojan pohjalle, kun koussutarvetta ilmaantui. Kuolleeksi tekeytyminen tai trasselitukko (vessapaperia ei ilmeisesti myyty tuolloin Oulu-Kuusamo-linjan pohjoispuolella) kädessä pusikkoon juokseminen olivat myös oivia konsteja päästä koussuttamisesta.

Muutamia satoja kilometrejä koussun varressa roikkuneena tiedän, että antoisampiakin työtehtäviä ihmisen eteen saattaa tulla.

Muoviputken esiinmarssi salaojapelloille tosin vähensi myöhemmin koussutuksen tarvetta. Tästä Uponorille kiitos omasta ja omistamani selän puolesta.

Ai niin jäi kurppalainen selittämättä.

Se on yhtä kuin kunniakkaan loimaalaisen Kurpan konepajan valmistama salaojakone. Sitä valmistettiin Konepörssin synnyn aikoihin kahtena versiona. Ketju-Mara oli se kevyempi ja ketterämpi versio, joka eteni pehmeilläkin alustoilla sujuvasti. Ketjuun kiinnitetyt terät tekivät kapeaa uraa. Ukko-Mara taas kaivoi leveämpää ojaa kaivupyöränsä ja siihen kiinnitettyjen teriensä avulla. Kuivassa kesantomaassa koussumiehelle riitti töitä.

Raskastekoiselle Ukko-Maralle tyypillistä oli myös kiinnijääminen pehmeällä pellolla. Usein sitä jouduttiin liejussa hinaamaan Vammas-kaivurilla. Sateisina kesinä ei hinausvaijeria kannattanut Ukko-Maran nokalta irrottaa.

Hinausvaijeria muutaman sateisen kesän kiinnittäneenä ja irrottaneena tiedän, että antoisampiakin työtehtäviä ihmisen eteen saattaa tulla.

Vuonna 1981 toimin siis tämän lastentarharyhmän vastaavana tiiminvetäjänä eli Lapin läänin salaojitusaluepäällikkönä (Lapland area manager). Käyntikortteja ei tosin ollut olemassakaan, eikä savisten farmarien taskussa pullottanut kännykkää. Eikä autonakaan ollut johtaja-Mersu vaan loppuunajettu Ford Transit.

Kännykänpuutteen takia Harrin (eksyksissä) aisoissa pitäminen työmaalta toiselle koneita ajettaessa oli välillä varsin vaikeaa (lue mahdotonta). Tähän loppuun tällä kertaa vielä nyt jo hauskaksi muuttunut Harri-sattumus. 40 vuotta sitten ei naurattanut yhtään, ainakaan heti aluksi.

Jälleen kerran, olisiko ollut jossain Tervolan Rovaniemen tienoilla, Harri oli siirtoajon aikana kadonnut kuin se kuuluisa töräytys sinne Saharaan. Mies oli kaivureineen taas kerran mystisesti hävinnyt letkan keskeltä. Harrin tutkimattomien reittien nöyränä tulkkina aiemminkin toimineena ja jalostuneen päättelykykyni ansiosta löysin risteyksen, mistä Harri oli todennäköisesti jatkanut suoraan.

Muu joukko koostui salaojakoneesta ja traktorista tai kahdesta soravaunuineen.

Ajoin kiukusta puhisten Posiolle johtavaa 81-tietä varmasti useamman poronkuseman verran. Jos olisin tiennyt Konepörssin perustetun, olisin varmaan laittanut kaikki koneet samointein myyntiin.

Löysin sitten pitkän ajomatkan päätteeksi Harrin ja kaivurinkin yhden huoltoaseman pihamaalta. Siinä kohtaa mies oli alkanut empimään ajettuaan pitkään muita näkemättä.

Pyhää raivoa kihisten mutisin jotain rehdin salaojamiehen ja etenkin Lapland area managerin suuhun sopimatonta. Harri katsoi minua silmiin tavalla, joka on vieläkin muistissa. Hän kertoi kyllä jossain kohtaa yksin huristellessaan tajunneensa olevansa väärillä poluilla.

Sitten maantien varressa oli viittelöinyt tuhti isäntämies Harria pysähtymään. Harri luuli tulleensa perille, seisahtui ja avasi sivuoven. Isäntä loihi Harrin mukaan lausumaan.

”Kah sika minultha khuollut. Ehtisitkö hyvämies monthua sille khaivmaan?”.

Muistissani ei ole, tekikö Harri sen montun, pääsikö sikavainaa Vammaksella kaivettuun leposijaansa vai jatkoiko Harri omaa Via Doloroosaansa eteenpäin. Kiukkuni laantui samaa vauhtia, kun Harrin hymy leveni.

Oli miten oli. Harria ja Vammas-kaivuria pitkin Suomen maanteitä useana kesänä jahdanneena tiedän, että antoisampiakin työtehtäviä ihmisen eteen saattaa tulla.

• Lue myös: Pyhä kolminaisuus: sihtipoika, ajokeppi ja vatupassi.