KP 40 – Pyhä kolminaisuus: sihtipoika, ajokeppi ja vatupassi

Konepörssi perustettiin vuonna 1981 palvelemaan konekaupan tarpeita. Tuona kyseisenä vuonna allekirjoittanut kiersi Suomen Lappia salaojitusryhmänsä kanssa. Synnyin vuonna 1959 urakoitsijan pojaksi ja näin kohtaloni oli sinetöity samalla hetkellä kun sukelsin tähän maailmaan. Moni Konepörssinkin lukija tietänee, mistä puhun.

Suomalaisen saven eri olomuotoihin tutustumiseni ei kuitenkaan alkanut 80-luvulla, vaan jo paljon aiemmin, eli 70-luvun alussa. Konepörssistä ei ollut tuolloin tietoakaan. Tarkemmin vuoden 1974 kesällä, jolloin 14 vuotiaana pojankossina aloin viettää kesälomiani valtavirrasta poiketen. Äitisuomen pelloilla ja niityillä. Siskoni vietti kesiä sokerijuurikasta harventamassa. Kokeilinpa kerran sitä minäkin. Toiset tulivat jo seuraavalla rivillä vastaan, kun olin itse vasta ensimmäisen rivin puolivälissä.

Valitsin siis Suomen sokerituotannon varmistamisen sijaan koneiden maailman (sillä tiellä ollaan) ja sihtipoikana otin työelämäni ensi askeleet. Allaolevasta tarinasta käy selville, mikä on sihtipoika, tuo kauan sitten ammattinimikkeenä soiseen maaperään poljettu, unohdettu saven sankari.

Urasalaojaputken alkupää

Kun nuori henkilö (useimmiten eli aina miespuolinen) tuli töihin salaojitustyömaalle, oli aloitus tehtävä aina urasalaojaputken alapäästä. Jos ei osannut ajaa soratraktoria – kaivurista tai salaojakoneesta puhumattakaan – oli lähtölaukaus uralle ponnistettava sihtikepin varresta. Ja nyt joku kummasteleva lukija kysyy, mikä ihmeen sihtikeppi?

Selitetään. Sihtikeppi oli eräänlainen tähtäysmerkki. Salaojakoneen kuljettaja tai kaivurilla kaivetun ojan pohjaa tasoittava salaojahenkilö tähtäsi ojanpohjan kaatoa eli korkeutta kahdesta peräkkäin asennetusta sihikepistä. Sihtikeppien asentamisella oli suuri merkitys, sillä väärään suuntaan kaatava salaoja kun on yhtä käyttökelpoinen, kuin sisäänpäin kääntyvä harjakatto.

Sihtikepit väärin asentanut sihtipoika taas oli yhtä arvostettu kuin vasemman jalan kulunut jalkarätti. Ja koska sihtipoika oli alin salaojatyömaan virkanimitys, saattoivat virheet koitua kohtalokkaaksi ja alanvaihto vaikkapa leipurioppiin olla lähellä.

Kyseessä oli täysin maskuliininen ammatti, sillä ainakaan minä en ole kuuna päivänä kuullut puhetta sihtipojan vastakkaisesta sukupuolesta eli sihtitytöstä. Sellaisia oli ainoastaan sihtipoikien unissa. Nythän noita poika/tyttö sanoja ei enää saisi enää edes käyttää. Senkin takia on parempi, että sihtipoikia ei enää ole, on vain näitä kypsään ikään ehtineitä, mainetta ylläpitäviä sihtiukkoja.

Sihtipoika kuului salaojitusporukassa alimpaan kastiin eli kaikkien käskytettävissä oleviin otuksiin. Porukan työnjohtaja komensi sihtipoikaa tuon tuosta noutamaan mitä eriskummallisempia tavaroita esimerkiksi työmaa-auton tavaratilasta (Ford Transit). Uutta sihtipoikaa oli kivaa kurmuuttaa pyytämällä häntä hakemaan esimerkiksi putkivasaran, koussun, höylän tai vaikkapa omasta päästä keksityn mielikuvitusnimikkeen.

Hauskaa oli katsoa, mitä tyhmyyden ruumiillistumaksi luotu sihtipoika pyytäjän käteen kantoi. Salaojakoneenkuljettaja taas käski aika usein sihtipoikaa esimerkiksi noutamaan juomaa, täyttämään rasvaprässin tai raaputtamaan kutiavaa selkäänsä. 2,5 millimetriä vinossa olevaa sihtikeppiä piti myös usein oikoa salaojakoneen kuljettajan niin toivoessa (yleensä oioin vinoksi 10 millimetriä toiseen suuntaan).

Puhumattakaan salaojakoneen takaikkunan alituisesta pyyhkimisestä. Kaivurilla liitosmonttuja tehtailevan raskain työtehtävä oli lapioida kokoojaojan putki näkyviin ja siinä usein pyydettiin sihtipoikaa apuun. Ovela sihtipoika tosin kehitti nerokkaan järjestelmän havaita edessä olevat työtehtävät.

Hiekkaa prässiin

Ei ollut tavatonta, että sihtien siirtäminen, juomatauko tai davidcopperfieldimäinen katoamistemppu ajoittui juuri hetkeen, kun lapiomiestä tai muuta apuvoimaa olisi tarvittu. Pohjanmaalla ladot tarjosivat oivaa näkösuojaa sihtipojallekin. Käskyjä siis sateli, mutta sihtipoikaparalla ei ollut ketään jota käskyttää. Luonne siinä nuorella pojalla kasvoi.

Itse tottelin käskyjä aika vaihtelevasti. Tai riippui niitä antavasta henkilöstä. Jos kemiat eivät natsanneet, ei käskytyskään ottanut toimiakseen. Sihtipoikamaista huumoria toteutin esimerkiksi täyttämällä erään pirullisen salaojakoneen kuljettajan rasvaprässin huonohkot voiteluominaisuudet omaavalla hiekalla. Samaista kuljettajaa osasin ärsyttää myös valitsemalla aamuvarhain kotoa lähdettäessä istumapaikan Ford Transitin pehmeältä etupenkiltä, jolloin kuninkaallinen koneenkuljettaja joutui tyytymään kovaan takapenkkiin.

Joitakin käskytyksiä kyseisen henkilön kohdalla kuittasin myös yksinkertaisesti kansainvälisellä sormimerkillä, jossa käytetään vain yhtä kymmenestä sormesta, yhdeksän ollessa lepotilassa. Kertoopa tarina yhdestä toisesta sihtipojasta, joka sekoitti samaiselle kuskille kantamaansa juomaan lorauksen verran kerran juotua kotikaljaa.

Ensimmäinen asia, mitä sihtipojalle piti opettaa, oli oikeanlainen ote sihtikeppiä pystytettäessä. Mikäli sihtiä pystyttäessä unohti tähtäysosan nyrkkien yläpuolelle, menetti peukalokupastaan ison palan ihoa. Konstruktiona sihtikeppi oli aika paljon ydinsukellusvenettä tai partakonetta yksinkertaisempi.

Pääosat ovat putkirunko ja varsinainen lattaraudasta tehty suorakaiteen muotoinen sihtiosa. Tämä sihtiosa kulkee putkirungossa ylös ja alas ja on siipimutterin avulla kätevästi kiristettävissä mihin kohtaan putkirunkoa tahansa. Tähtäystä ja havainnointia helpottaa se, että eri puolet on maalattu kahdella eri värillä eli valkoisella ja punaisella.

Sihtipojan työn vaativiin osiin kuului muistaa asettaa etusihti ja apusihti siten, että valkoinen ja punainen olivat vastapäin. Korkeutta siis sihdattiin kahdesta peräkkäin olevasta sihdistä, joitten piti olla aivan suorassa. Taitava salaojakoneen kuljettaja pystyi kaivamaan ojanpohjan kymmenen millimetrin tarkkuudella oikeaan syvyyteen.

Ajokeppi lahoaa

Sihtipojan pyhä kolminaisuus oli ajokeppi, vatupassi ja paalu. Ajokepillä ei suinkaan ajettu pois porotokkaa sihtilinjalta tai yritetty sivaltaa käskyjä suoltavaa koneenkuljettajaa polveen (mieli olisi välillä tehnyt). Ajokeppi oli mitta, millä sihdit asennettiin oikeaan korkeuteen. Jos esimerkiksi ajokeppi oli 170 senttimetriä, tarkoitti se, että ohjan pohja tulisi kaivaa salaojateknikon asentaman paalun päästä tasan 170 senttimetrin syvyyteen.

Syvissä kokoojaojissa ym. ajokeppi saattoi olla parikin metriä. Mitä pidempi ajokeppi ja näinollen syvempi oja, sitä vaivalloisempaa oli työn eteneminen. Kivisissä ja kovissa maissa ajokepillä oli taipumus lyhentyä kummallisesti. Pituudella oli siis jo tuolloin merkitystä sihtipojankin työnkuvassa. Sihtipojan tärkein luku ei tuolloin ollut todistuksen keskiarvo tai tyttöystävän puhelinnumero vaan ajokeppi.

Luku oli aina merkitty salaojakarttaan salaojateknikon toimesta ja kartta seurasi sihtipoikaa aina. Oikea ajokeppi piti tietää vaikka neljältä aamuyöllä herätettäessä. Sihti asennettiin oikeaan korkeuteen vatupassin ja pellolle pystyyn lyötyjen paalujen avulla. Työn edetessä sihtejä siirrettiin siten, että aina valmiina oli esimerkiksi parin kolmen imuojan sihdit. Ja mikäli ei ollut, syyllistä ei tarvinnut hakea kovinkaan kauaa. Sihtipojalle tässä kohtaa suunnatut sanakäänteet eivät sovellu painettavaksi.

Sihtipoika siis oli salaojaporukalle varsin tärkeä, vaikkakin jälkeenpäin ajatellen aika aliarvostettu henkilö. Sihtipoikaa tarvittiin aina siihen asti kun lasertekniikka tuli salaojakoneisiin, joskus 80-luvulla. Tällöin sihtipoikaa ei enää tarvittu ja samalla hävisi yksi ammattikunta maailmankartalta.

Kolmijalka laserlähettimineen syrjäytti siis sihtipojat ja ojien kaadot syötettiin suoraan laserille salaojakoneen ohjaamossa. Omassa sielussani on kuitenkin aina paikka sihtipojalle. Kerran sihtipoika on aina sihtipoika, vaikka liitosmontussa uittaisi.