Automaatio – hyvä renki, mutta huono isäntä

Automaatiota on ollut autoissa jo autoilun historian varhaisista vuosista lähtien. Esimerkiksi automaattisesti toimiva vaihteisto tuli markkinoille vuonna 1940, kun Oldsmobile toi Hydra-Matic-vaihteiston mallistoonsa.

Aina emme tule edes ajatelleeksi, kuinka moni asia autoissa hoituu täysin automatiikan ohjaaman. Harva meistä varmaakaan edes osaisi ajaa autolla, jonka sytytysennakkoa pitäisi säätää manuaalisesti. Niin kuitenkin oli autoilun aamunkoitteessa.

Jollakin tavalla tuntuu, että autojen automaattiset toiminnot yleistyvät yhä kiivaampaan tahtiin. Erilaisia avustimia ja varoittimia on ilmestynyt autoihin sellaisia määriä, että ei mukana tahdo pysyä.

Autovalmistajilla on tietenkin tavoitteena tarjota asiakkailleen tuotteita, joiden käyttäminen olisi turvallista, taloudellista ja helppoakin. Toisaalta myös lainsäädäntö asettaa yhä tiukempia vaatimuksia ajoneuvojen ympäristöystävällisyydelle ja turvallisuudelle. Vaatimuksien täyttäminen edellyttää näinä aikoina melkein poikkeuksetta uusia automaattisia toimintoja.

Hyvä esimerkki ajoneuvoautomaation kehittymisestä on vakionopeussäädin. Alkuun laite oli todellakin nimensä mukainen, eli se pyrki pitämään nopeuden vakiona olosuhteista riippumatta. Seuraavassa vaiheessa vakionopeussäätimen avuksi tuli tutka, joka havaitsi edellä olevan ajoneuvon, ja sääti nopeuden sellaiseksi, että haluttu etäisyys säilyi.

Noin kymmenen vuotta sitten kuorma-autoihin alkoi tulla varusteeksi nopeussäätimiä, jotka tavalla tai toisella olivat tietoisia edessä olevan tien korkeusprofiilista, ja säätivät ajonopeutta sekä vaihteiston toimintaa niin, että matkanteko oli mahdollisimman taloudellista. Enää ei oikein voi edes puhua vakionopeussäätimestä, sillä nopeus ei pysy vakiona oikeastaan missään olosuhteissa.

Viimeisin kehitysaste on, että automaattinen nopeudensäädin osaa valita oikean nopeuden mutkiin ja kiertoliittymiin, sekä hidastaa risteyksiin. Tulevaisuudessa auto osaa navigaattoriin syötetyn reitin perusteella laskea, miten matka kannattaa ajaa, tai auto voi jopa ehdottaa toista, taloudellisempaa reittiä.

Sen lisäksi, että automatiikka pitää huolen optimaalisesta nopeudesta, se myös huolehtii siitä, että auto ei karkaa kaistalta pois. Uusimmat järjestelmät ohjaavat autoa aktiivisesti ja sulavasti, eivätkä alkuaikojen kaista-avustimien tapaan tee pelkkiä korjausliikkeitä, kun reunaviiva lähestyy. Riittää, kun kuljettaja tarpeeksi taajaan ottaa otteen ohjauspyörästä. Jollei niin tapahdu, auto ensin varoittaa ja sitten pysähtyy.

Kuluneen kevään aikana on tarjoutunut muutamia mahdollisuuksia ajaa normaalissa liikenteessä autoilla, joissa automatiikka ja avustinjärjestelmät ovat viimeistä huutoa. Nämä muutamat kokemukset kirvoittivatkin laatimaan tämän artikkelin otsikon: Automaatio on hyvä renki, mutta huono isäntä.

Vaikka pitkälle kehittynyt ajonopeuden säätöjärjestelmä osaakin valita kiertoliittymään riittävän alhaisen nopeuden, ei se osaa – ainakaan vielä – huomioida sitä, että liittymässä saattaa olla muitakin, ja väistämisvelvollisuus edellyttää pysähtymistä. Se ei osaa myöskään arvioida sitä, onko keli tai tien kunto sellainen, että sillä voi ajaa nopeusrajoituksen mukaista enimmäisnopeutta. Renkinä se siis on hyvä, mutta isännäksi siitä ei ole.

Nykyaikaisia automaattisia järjestelmiä hyödyntämällä voidaan parantaa ajamisen taloudellisuutta, ja ne voivat jopa estää onnettomuuksia. Automatiikkaan ei kuitenkaan pidä sokeasti luottaa, ja on muistettava, että liikenteessä vastuu on aina kuljettajalla.

Kaunista kevättä!

Artikkelikuvitus: Pauli Maukonen