KP 40 – Tapani Vuorenhela toi kauhanpyörittäjiä Suomeen jo 90-luvulla

Tuore autoinsinööri Tapani Vuorenhela tuskin osasi aavistaa vuonna 1972 Hankkijan oven avatessaan, minkälaista 40-vuotista työpolkua kengät tulisivat miestä viemään ennen eläkkeelle siirtymistä vuonna 2013. Työtunnustelut oli tehty jo armeija-aikana 1971 ja Tampereella tehtyjen, koko päivän kestäneiden soveltuvuustestien jälkeen legendaarisen Hankkijan ovet sitten avautuivat. Koko maailma oli syli auki valmiina viemään eteenpäin innokasta ja urheilullista nuorukaista. Kone- ja laitekaupan parissa ne vuosikymmenet sitten vierähtivätkin.

”Taaksepäin katsoessani täytyy sanoa, että on vaikeaa keksiä mielenkiintoisempaa työuraa”, aloittaa Vuorenhela antaen heti viitteitä siitä, että kovin syvässä murheen laaksossa taivaltamista ei myyntimiehenä olo ole ollut. Turussa eläkepäiviään viettävä Vuorenhela muistetaan alalla parhaiten ehkä Rototilt-miehenä, mutta paljon muutakin taipaleelle sopii. Annetaan miehen itsensä kertoa.

Urheilu oli erittäin määräävä tekijä Tapanin Porissa viettämässä varhaisnuoruudessa. Pihapiirissä harrastettiin kaikkia mahdollisia urheilulajeja, mutta pyöräily vei 14-vuotiaan miehenalun mennessään.

”Suuri syy, miksi hakeuduin Turun Tekulle opiskelemaan, oli, että Turun Urheiluliitto oli silloin Suomen johtava pyöräilyseura. Ajoin Suomen paidassa useita kansainvälisiä etappi- ja muita kilpailuja. Ehkä tärkein voittoni oli vuonna 1971 maantiepyöräilyn henkilökohtainen Suomen mestaruus.”

Maantiepyöräilyssä matkat ovat pitkiä, mestaruuskilpailuissa jopa noin 200 kilometriä. Tapanikin muistaa harjoitelleensa 2–4 tuntia joka päivä.

”Vuonna 1972 osallistuin Münchenin olympialaisissa maantieajoon. Valitettavasti jouduin kolariin, enkä päässyt maaliin asti. Nuo olympialaiset muistetaan israelilaisiin urheilijoihin kohdistuneesta terrori-iskusta. Vaikka asuimme aivan heidän vieressään, emme paikan päällä tienneet asiasta mitään”, muistelee Tapani.

”Kaikki opiskeluaikaiset työharjoitteluni tein autojen ja maatalouskoneiden parissa. Näin ollen konemaailma ei tuntunut vieraalta. Hankkijalle tuli onnekseni työllistämistarve, kun Lokomon edustuksen myötä perustettiin Raskaskonekonttori. Hankkijan Länsi-Suomen aluejohtaja Jaakko Äärilä kysyi, mikä minua kiinnostaisi. Vastasin, että ei ainakaan Fiat-asiakkaiden valitukset hajonneista menopeleistään.”

Näin autoinsinööri hylkäsi autot heti alkumetreillä. Tapani aloitti työt Hankkijalla päivää olympialaisista paluun jälkeen syksyllä 1972. Maxpon viimeinen näyttelypäivä oli tuolloin kauppamiehen ensimmäinen työpäivä.

Tapani muistelee soveltuvuustesteissä kirjoittaneensa esseen ”Minä” kuvailemalla vain bokserirotuista koiraansa Roopea. Sitä pidettiin positiivisena tekijänä työhön valinnassa.

Ensin sinunkaupat sitten konekaupat

”Kun aloitin Hankkijalla, olin 24-vuotias. Monet asiakasurakoitsijat olivat silloin 50–60-vuotiaita. Tietenkään en voinut heitä sinutella. Eli ensimmäinen kauppa, jota asiakas ehdotti, oli sinunkaupat”, valaisee Vuorenhela.

Ahvenanmaan markkinoita Tapani muistaa heti alusta alkaen hoitaneensa yli-innokkaasti, joten jo tuolloin hankitulla hyvällä ruotsinkielen taidolla oli merkittävä rooli myöhemmässä työelämässä.

”Konemarkkinat olivat varsin erilaiset 70-luvulla. Toimijoita oli vähän. Lokomolla saimme yhdessä Tampereen myyjän, tie- ja vesipuolen insinöörin Seppo Määtän kanssa koulutusta niin nostureihin, kaivukoneisiin kuin tiehöyliin ja jyriinkin. Tosin Lokomo-jyrien valmistus oli tuolloin loppumaisillaan. Mercury-instituutti taas koulutti kolmessa viikon mittaisessa jaksossa meitä myös myyntimiehiksi jossain korpihotellissa.”

Lokomon myyntipäällikön Yrjö Oran sanat päätöskahvilla muistuvat edelleen Tapanin mieleen: ”Sitten poijat olette oppineet jotain, kun huomaatte, että kaikkea ilmaista viinaa ei ole pakko juoda”.

Lokomo sen olla pitää

”Koneet olivat 70- ja 80-luvuilla käyttövarmuudeltaan huomattavasti nykyisiä epävarmempia. Lokomo-nosturit olivat teknisesti edellä kilpailijoitaan, mutta niiden ongelmana oli korkea hinta. Lokomo-tiehöylillä oli suuri markkinaosuus Turun ja Porin talousalueella. Se lähenteli sataa prosenttia. Kotimainen kilpailija oli Vammas. Esimerkiksi Turun kaupungilla oli tuohon aikaan 14 tiehöylää, kaikki Lokomoita. Höylien tasoa pidettiin yllä uusimalla yksi höylä per vuosi. Turun kaupungilla taitaa nyt olla kolme tiehöylää enää käytössä”, toteaa Vuorenhela.

Lokomo-kaivukoneissa oli erikoisia teknisiä ratkaisuja. Moottorin ja hydrauliikkapumppujen välissä käytettiin momentinmuunninta, jonka piti korvata säätyvätilavuuksiset pumput. Polttoaineen kulutus nousi. Luiskien tekoa helpotti siirtopuomi, jonka ulottuvuutta saattoi säätää.

”Puomi oli kevyt, sillä se oli tehty Naxtra-teräksestä, joka vastasi senaikaista ST 70 -teräslaatua. Hitsauksen jälkeen se olisi aina vaatinut jälkipäästön, mikä kenttäolosuhteissa tehtyjen korjausten jälkeen jäi tietenkin tekemättä. Ongelmiahan siitä seurasi. Edelleen mäntäpumput kehittivät suuret hydrauliikkapaineet. Asiakas puristikin kaupassa useimmiten vielä ylimääräisen letkusarjan mukaan”, virnistää Tapani.

Myös Italiasta ja Amerikasta alussa tulleet Massey Ferguson -pyöräkuormaajat kuuluivat myyntiartikkeleihin. Pitkän uran konekaupassa tehnyt, jo edesmennyt Osmo Lappalainen antoi kyseisten tuotteiden koulutusta.

”70-luvun puolivälissä MF muuttui Hanomagiksi ja Italian ja USA:n tehtaat lopetettiin. Auran Rautateollisuuden valmistamat pyöräalustaiset ARA-kaivukoneet olivat nekin suosittuja. ARA-koneiden ongelmana oli ilmeisesti liian ylimalkainen tehtaan koeajo. Usein tapahtui nimittäin vaurioita heti ensimmäisenä päivänä. Kun valitin asiasta esimiehelleni Pekka Virtaselle Tampereelle, hänen ohjeensa oli laittaa Koskenkorvapullo työkalupakkiin. Näin kuljettajaa lepytettäisiin ja säästyttäisiin suuremmilta kiroilemisilta. Nopeasti huomasin, että jätetään vaihtokone muutamaksi päiväksi työmaalle, jotta työt eivät keskeydy.”

Jussi Åkerman

Kesällä 1981 aamukahvilla Tapanin silmiin osui Turun Sanomista ilmoitus, jossa Oy Jussi-Åkerman Ab haki kaivukonemyyntiin vahvistusta Turun ja Porin lääniin sekä Ahvenanmaalle. Rekrytoinnin tehneestä, toimitusjohtaja Edgar Johanssonista tuli Tapanin hyvä ystävä, jota hän sanoo kunnioittaneensa suuresti.

”Jos myyt vuodessa noin 10 uutta konetta ja niiden vaihtokoneet, olet palkkasi ansainnut. Ja jo vuoden 1981 loppuun mennessä olin saanut 16 uuden koneen tilausta. Minua onnisti sikäli, että Åkermanilta oli juuri tullut markkinoille pyöräalustainen H7M (13 t) ja Turun sekä Porin seudut olivat pienten pyöräalustaisten luvattua maata. Parhaimpina vuosina myynti nousi yli 30 uuden koneen. Nykypäivänä tuo taitaa kuitenkin olla melko vähän. Jussi Åkermanilla olin firman lopettamiseen saakka eli vuodenvaihteeseen 1991–92”, muistaa Vuorenhela.

Helatuote Oy

Tapani perusti Helatuote Oy:n alkuvuodesta 1992. Hän solmi sopimuksen Ruotsin Ludvikassa toimivan EssVerkin kanssa. Yritys valmisti tuolloin varsin edistyksellistä ja myöhemmin arvoon arvaamattomaan noussutta kaivukoneen lisälaitetta, nimittäin kallistuvaa kauhanpyörittäjää eli kansanomaisemmin ”rototilttiä” merkillä Multivip.

Myöhemmin EssVerk hankki valmistukseensa myös hydraulisen Multipack-tärylevyn. Näitä Tapani alkoi markkinoida Suomessa. Myös OilQuick-pikakiinnike oli Tapanilla myynnissä. Tuolloin esimerkiksi Paperinkeräys Oy käytti niitä pyöräkuormaajissaan. Helatuotteen filosofianahan olivat maarakennuskoneiden lisälaitteet, joten valikoima täydentyi vielä kaapeliharjalla sekä kotimaisella Combuc-tärykauhalla.

”Voittopuolisesti Helatuotteen edustamat tuotteet olivat ruotsalaista alkuperää. Olenkin sanonut, että länsinaapurimme tekevät lähes mitä tahansa välttyäkseen fyysiseltä työnteolta”, naurahtaa Tapani.

Helatuote ei päässyt rajujen lamavuosien 1992–1994 yli pelkällä laitemyynnillä. Pelastukseksi muodostuivat Tapanin vanhat suhteet muissa Pohjoismaissa toimiviin koneliikkeisiin. Heille mies välitti Suomesta niin sanottuja ylijäämäkoneita, koska työt Suomessa olivat vähentyneet dramaattisesti ja koneita seisoi töitä vailla.

Lisää tuntihintaa

Tapanin mukaan ennakkoluulot kauhanpyörittäjiä kohtaan olivat alussa vahvoja. Aluksi laitteita asennettiin 12–18 tonnin painoisiin, kunnallistekniikassa käytettäviin pyöräalustaisiin kaivukoneisiin.

”Tärkein työkaluni oli kannettava videonauhuri, jolla esitin laitteen toimintaa asiakkaille. Jotkut harvat urakoitsijat hankkivat laitteen omiin urakoihinsa, mutta ehkä helpoiten sen hyödyllisyyden pystyi todistamaan kiskojen päällä kulkevissa koneissa.”

”Aluksi koneliikkeet eivät kovinkaan mielellään halunneet sotkeutua tämän tyyppisiin laitteisiin. Tarpeen piti tulla työn teettäjältä. Silloin kun teettäjä laitetta vaati, saattoi olla, että siitä sai lisähintaa. Se vaihe ei jatkunut kauaa. Joskus neuvoin urakoitsijaa, jolla oli kovin hankala työnantaja, laittamaan laitteen paikalleen muutamaksi viikoksi. Jos ei mitään vastakaikua kuulu, irrota laite ja kuuntele uudelleen.”

EssVerkin vaikeudet johtivat siihen, että Helatuote sai 90-luvun puolivälissä päämieheksi Indexatorin ja sen tuotemerkin Rototiltin edustukseensa. Tuolloin Suomeen toimitettiin Tapanin mukaan alle 100 kauhanpyörittäjää vuodessa. Nykyisin määrä on hänen arvionsa mukaan yli 1 000 kappaleen, kun kaikki merkit lasketaan yhteen.

”Tämä yhteistyö jatkui vuoteen 2004 saakka. Sitten siirryin suoraan Indexatorin palvelukseen ja edessä oli ruotsalaisen yrityskulttuurin sopeuttaminen Suomeen. Tässä työssä olinkin sitten eläkkeelle siirtymiseeni saakka eli yhdeksän vuotta”, päättää Vuorenhela.

Ja näiltä ajoilta suurin osa nykyisinkin konekauppaa tekevistä muistaa Tapanin. Messuilla ja eri konealan tapahtumissa niiden punaisten laitteiden vieressä seisoi useimmiten, kukas muu kuin kilpapyöräilijä Tapani Vuorenhela Suomen Turusta.

Lukijoiden kuvia

• Lue myös: KP 40 – Rautionmaan konekauppiaat – Konepörssissä mukana alusta saakka