Uutiset
Iloisiin kuulemiin ja näkemiin
Tulin Konepörssin palvelukseen vuonna 2004 ja nyt vuonna 2025 on aika astua sivuun näistä hommista. Yhdessä Esa Suomisen kanssa teimme päätöksen siirtyä pois kokopäiväisestä toimitustyöstä. Nyt on aika antaa kiitoksia niille, kenelle kiitokset kuuluvat. Tässä maailmassa ei kiitoksia liikaa jaeta.
Artikkelikuva: Toimittajan uran aikana on tullut kulutettua loppuun kamera jos toinenkin. Kuvia on varmaan satoja tuhansia odottamassa lajittelua. Sitten kun ….
Työelämään eli salaojapellon sarkaojan yli astuin 14-vuotiaana pojankossina vuonna 1974. Iskin Suomi-neidon ihoon ensin sihtikeppejä ja ladoin tiiliputkia Maran päällä sekä laskin manuaalisesti suurempia kokoja ojanpohjaan muutaman kesän ajan. Siitä sitten Vammas-kaivurin puikkoihin. Isäni omistamassa yrityksessä töitä riitti ja kesät meni enemmän ja vähemmän putkea piilottaessa.
Vedin muutamia kesiä yhtä salaojitusryhmääkin Lapin jänkhillä. Muonio, Kolari, Kittilä ym. olivat niitä pohjoisimpia paikkakuntia. Lastentarharyhmäksi nimetty porukkamme seikkailuista voisi kirjoittaa vaikka kirjan. Sattui ja tapahtui. Toisinaan Vammaksen aika tehokkaasti ilmastoitu hytti oli sakeana hyttysistä, joita veti puoleensa entistä runsaslukuisimpina paikalle happaman suomaan voimakas haju. Mutta töitä puskettiin iho paukamillakin sillä innolla (urakkapalkka), että Lapin isännillä tuli hiki jo pelkästä katselemisesta.
Nuoren miehen työmoraali kasvoi itsekseen ojahommissa. Se mikä tehtiin, tehtiin kunnolla ja urakkapalkan siivittämänä nopeasti. Ensimmäiset kiitokset menevätkin omalle isäukolle, joka opetti nuorelle miehelle vastuuntuntoa ja työn tekoa. Ja koneilla ajoa, josta oli hyötyä myöhemmin toimittajankin työssä. Kerran kaivurin ajon opetteluvaiheessa ihmettelin, kun kaikki vastaantulevat autot ajoivat ojanpientareille kuljettajien viittilöidessä hurjina. Ajelin Vammaksella tukijalat lähes alhaalla pitkin kapeaa kylätietä. Muutamia kertoja sain Vammaksen niin syvälle maaäidin poveen, että tarvittiin järeää vinssikalustoa hilaamaan suomalaisen koneenrakennuksen helmi takaisin elävien kirjoihin.
Ajokorttikin heltisi salaojituksen avustamana, sillä isäni änkesi insinööriajossa takapenkille ja puhui salaojituksesta maanviljelyäkin harrastavan, tutun katsastusinsinöörin kanssa, kun minä vetelin Rauman katuja miten sattui. Ajokoulutus kun oli tapahtunut opetusluvalla vanhemman Päiviön opastuksella. Töistään väsynyt mies välillä nukkui etupenkillä minun valitessani omat reittini – ja liikennesääntöni.
Lukio hoitui vasemmalla kädellä. Ihan muut asiat kiinnostivat nuorta miestä. Ja ne eivät olleet pitsinnypläys tai astraalijooga. Jotakin tulevaisuudesta saattoi enteillä se, että suomen kieli ja etenkin ainekirjoitus oli niin keskikoulussa kuin lukiossakin se rakkain aine. Matematiikka ei kiinnostanut ollenkaan, joten sitä taustaa vasten Turun Teknillisen Opiston ja koneinsinööriopintojen valitseminen tuntuu näin jälkikäteen hölmöläisen hommalta.
Sepänkadun ahjon ovet avautuivat vuonna 1982 ja sulkeutuivat neljä vuotta myöhemmin. Matematiikkakin luonnisti ihan hyvin. Tuo aika on merkityksellinen. Monista opiskelukavereista tuli hyviä ystäviä, joiden kanssa olen tekemisessä edelleen säännöllisesti. Myös muuan Esa Suominen parkkeerasi raumalaisen jääkiekkoilijan ahterinsa ja Cavalet-salkkunsa lähelle omaa pulpettiani.
Silloin emme arvanneet, että olisimme myöhemmin jopa samassa työpaikassa ja toimittajina. Ystävyys on kestänyt ja kantanut. Ja ties mitä seikkailuja on vielä edessäpäin.
Mainittakoon vielä, että tein myös merkittävän keksinnön Tekussa. Fysiikan kokeessa piti laskea polttomoottorin hyötysuhde. Opettajan palauttaessa koetta hän onnitteli minua ikiliikkujan keksimisestä, sillä laskutoimitus oli tuottanut yli 100 prosentin hyötysuhteen.
Kummoistakaan konesuunnittelijaa ei maailma siis minussa menettänyt. Toinen kiitos menee siis kaikille konepajoille, jotka eivät minua töihin palkanneet.
Lehtimieheksi
Tekun jälkeen hetki meni aivan muissa hommissa. Salaojapellolle en enää palannut. Vuonna 1987 tammikuussa muutin Espooseen, kun paikka Koneviestissä oli plakkarissa.
Vammas se auttoi minut tälle työuralle. Koneviestin haastattelijoille selvisi, että olin kyseistä hirmua ajanut jo vuosia. Sen aikainen metsätoimittaja Jorma Voutilainen kysyi, mitä pitää tehdä, kun Vammaksella lähtee siirtoajoon?
Vastasin, että katsoa sanomalehdestä olisiko järkevämpiä töitä tarjolla ja myös vapauttaa polttoaineen alla oleva hammaspyöräpumppu pyörimästä. Jälkikäteen olen sanonut, että Vammaksen hydrauliikkapumppu vei minut toimittajan uralle. Jos jollain löytyy sellainen hyllystä, niin voisin sen päällystää kullalla ja kehystää seinälle.
Kyseessä oli syvään päätyyn sukellus, sillä kirjoittaminen rajoittui kouluaineisiin. Tai no, förskottishekkejä oli tullut kirjoitettua firman työntekijöille kyllä.
Muistan vielä ihan ensimmäisen lehtijuttunikin. Kouraan lyötiin kamera, lehtiö ja kynä ja suuntana Itä-Suomi. 30 asteen pakkasessa sitten ihmettelin moottorikelkkoja ja latukoneita, joita en ollut varmaan koskaan ennen edes nähnyt. Mekaanisella sulkimella varustettu kamera jäätyi aina muutaman laukauksen jälkeen ja sitä piti käydä sisätiloissa haalarien sisällä lämmittämässä. Jonkinlainen artikkeli siitä kait syntyi, kun nyt tässä tätä juttua kirjoitan.
Kuljin ensimmäisen puoli vuotta sukulaisista töihin, kun vaimo ja jo syntynyt vanhin poika tulivat vasta kesällä perästä saatuamme työsuhdeasunnon. Talvi on jäänyt mieleen erittäin kylmänä. Suomesta muun muassa loppui tuolloin arktinen dieselöljy.
Kolmannet kiitokset menevätkin Koneviestin sen aikaiselle työyhteisölle ja kaikille mukaville ihmisille siellä. Oli varsin mukavaa aikaa sekin.
Erikoiskiitos menee Koneviestin päätoimittaja Veikko Tertsuselle, joka antoi luvan siirtyä etätöihin jo vuonna 1989, kun perheelle löytyi talo Turun läheltä Nousiaisista. Olin siis etätyöläinen ennen kuin sanaa oli edes keksitty. 2 400 baudin modeemi hönki tekstit pääkallopaikalle ja posti kiikutti Espooseen paikallisessa valokuvausliikkeessä parin päivän toimitusajalla teetetyt kuvat ja negatiivit. Hieman hektisempää on nykyinen toimitustyö.
Se etätyöläisyys on kantanut näihin päiviin saakka. On sopinut minulle.
Muutamien ensimmäisten lehtimiesvuosieni ajan Koneviesti ilmestyi vielä 22 kertaa vuodessa, joten työn touhua riitti heti alusta lähtien. Matkustelua oli paljon. Koneviestin aikanakin reissuja kertyi runsaasti kotimaan ja Euroopan lisäksi muillekin mantereille. Tämä jatkui kiivaana myös Konepörssissä aina koronavuosiin saakka, kunnes sittemmin vähän rauhoittui.
Lukuisilla matkoilla vuosikausia, niin Koneviestin kuin Konepörssinkin aikana, kumppanina oli Hankintavinkit-lehden perustaja ja omistaja, Loimaan lakeuksilta ponnistanut mukava mies Jarmo Syvänen, jolle myös menee yhdet lämpimät kiitokset. Kerran Jarmo esitteli minut jollekulle sanomalla, että tässä on mies, jonka kanssa olen matkustanut maailmalla enemmän kuin yhdenkään naisen kanssa.
Konepörssiä 20 vuotta
Konepörssin palvelukseen tulin vuonna 2004. Lehti oli tuolloin hyvin erilainen. Se sisälsi aika vähän artikkeleita ja sitä puolta tulin siis vahvistamaan. Ensimmäinen Konepörssin keikka oli vuoden 2004 Baumaan, josta valmistui useiden sivujen kooste. Ensimmäisen vuoden taisin välillä vastata puhelimeen Päiviö Koneviesti, niin syvälle 17 vuotta Koneviestissä oli syöpynyt.
Näihin Konepörssissä kuluneisiin, reiluun 20 vuoteen mahtuu niin paljon hyviä muistoja, reissuja ja kohtaamisia, että niitä tähän artikkeliin on turha edes yrittää mahduttaa.
Merkillepantavaa on, että iän karttuessa ihmiset asioiden ja ilmiöiden takana alkoivat kiinnostaa enemmän kuin ne koneet. Ehkä eniten olen nauttinut henkilöhaastattelujen teosta. Oman työn ohella haastattelin reilut 10 vuotta sitten myös Koneyrittäjien kirjaa ”Korvenraivaajasta koneyrittäjäksi” varten monta vanhaa urakoitsijaa. Kokemuksena ainutlaatuinen. Myös Esan kanssa tehty juttumatka Lemmenjoen kultamaille on syöpynyt syvälle muistiin yhtenä hienoimmista reissuista.
Esa Suominen liittyi Konepörssin vahvuuteen yhdeksän vuotta sitten. Samanhenkisen huumorin yhdistäminä yhteistyömme on pelannut hyvin. Ilman pilkuntarkkaa oikolukija-Esaa olisitte saaneet nauttia/kärsiä tekemistäni kirjoitusvirheistä lehdessä paljon enemmän.
Työmme jäljet ovat olleet nähtävillä kuukausittain painetussa lehdessä ja myös uutissivuilla sekä sosiaalisessa mediassa, joten mitä niitä kertaamaan.
Myös Esan kanssa on kimpassa kuljettu reissuja jos jonkinlaisia, jo ennen yhteistä Konepörssin aikaakin. Muuan henkilö kerran, ollessani yksin liikkeellä tiedusteli, että emmekö enää seurustelekaan.
Konepörssin osalta haluan kiittää ensimmäiseksi lehden pitkäaikaista omistajaa Janne Virtasta, joka minut reilut 20 vuotta sitten otti töihin. Siitä alkoi lehtimiehen toinen suuri seikkailu. Suuret kiitokset myös minun ja Esan puolesta Jussi Lehtoselle, lähimmälle esimiehellemme. Jussi on luottanut ja antanut vapaat kädet valita juttuaiheita ja tehdä tätä työtä. Erittäin harvoin, jos koskaan hän on puuttunut itse artikkeleihin. Ja tietenkin myös kaikille mukaville työkavereille, jäljelle jääville ja niillekin, jotka ovat siirtyneet muihin töihin tai pois työelämästä.
Ja sitten. JÄTTIkiitokset kaikille juttureissuilla kohtaamilleni ihmisille, niin Suomessa kuin maan rajojen ulkopuolellakin. Näitä ihmisiä jään kaipaamaan enemmän kuin niitä erivärisiä koneita.
Voisin yhteenvetona sanoa, että en oikein olisi itselleni voinut keksiä antoisampaa työuraa, joten hieman haikeanakin jätän nyt Konepörssin. Tätä on tehty rakkaudesta lajiin, eikä se useimmiten ole edes työltä tuntunut. Esa jakanee samat aatokset.
Kokonaan en kuitenkaan työntekoa luovuta. Freelance-hommat on harkinnassa. Nyt vain jokapäiväisen ahertamisen väheneminen kääntyy vaikkapa lastenlasten eduksi.
Päiviö ja Suominen siis kiittävät lämpimästi menneistä vuosista. Kevään konenäyttelyissä varmasti nähdään ja Bauman reissukin on vielä tulossa. On muuten 13. Bauma minulle putkeen. Täytyy käydä moikkaamassa tuttuja ja turisemassa mukavia.
Konepörssille toivotan onnea ja menestystä tulevina vuosina. Niin ja äidille terveisiä. Jos viimeinkin saisin sen saunan oven vaihdettua.
