Vammas, salaojittajan syömähammas

Kun Konepörssi-lehti perustettiin vuonna 1981, oli kaivurien kysyntä meillä kovaa luokkaa. Suomen maaperää raaputettiin pääosin kotimaassa rakennetuilla koneilla. Myyntimäärät vielä 80-luvulla olivat useita satoja vuodessa. 90-luvulla kysyntä alkoi tasaisesti hiipumaan, kun tela- ja pyöräalustaiset kaivukoneet veivät töitä kaivureilta. Vastapainokaivurikin oli 70- ja 80-luvuilla vielä voimissaan.

Allekirjoittanut opetteli 70-luvun puolessa välissä kaivamisen alkeet Fordin traktorin päälle rakennetulla Vammas Kersantilla, salaojitustyömailla. Oli oikeutettua puhua traktorikaivurista, joskin myöhemmin koneet tehtiin komponenteista, eikä lopputuloksella ollut mitään tekemistä enää maataloustraktorin kanssa. Nimitys jäi kuitenkin elämään.

Jos pitkiä kaivuvipuja tuolloin heiluttaneelle teinipojalle olisi näytetty kuva vaikkapa Dan Ingmanin Huddigin ohjaamosta, olisi suu venähtänyt hämmästyksestä varmaan otsalohkon yli. Kehityksen vauhti on ollut jättimäistä.

Entäpä se Vammas Kersantti, jonka hytissä pojasta alkoi vähitellen kehkeytyä mies. Mekaaniset vivut olivat kiinni venttiilin karalla ja kulumisen myötä liikeradat kasvoivat. Hieman liioitellusti voisi sanoa, että sivuikkunat piti avata, jotta mahtui kaivamaan.

Ohjaamo oli rämisevää peltiä, ei ollut radiota eikä Bluetoothia. Saatikka mukinpidikettä. Kuumat hydrauliikkaputket kulkivat ohjaamon läpi, joten kesällä piti takaikkuna heittää mäkeen, jotta henki kulki edes hieman. Kesäkuumalla ovetkin nostettiin pois saranoiltaan automaatti-ilmastoinnin kytkemiseksi.

Takahallintalaitteet olivat yhtä kuin jarru- ja kytkinpoljin takana.

Painava takapää

Kun koneen paino makasi pääosin taka-akselin päällä, olivat ajo-ominaisuudet maasto- ja myös maanteillä hylätyn ja surkean rajamailta. Telajumppaakin tehtiin pehmeillä salaojituspelloilla, varsinkin Lapin suoalustoilla. Tuolloin etupainot pudotettiin pois nokan keventämiseksi. Maantiellä ajaessa Vammas otti välillä pomppua ja etupyörät kiisivät ilmassa. Ohjaus maasta irtautumisen jatkuessa tapahtui jarrujen avulla ja pomppimisen tasaamiseksi piti vauhti pudottaa alas.

Usein ei kylläkään nukuttanut pitkilläkään siirtomatkoilla, kun Vammaksen omalla kaistalla pitämisessä oli täysi työ. Pisin ajamani siirtomatka on Vaasasta Keminmaalle, yhden yön asuntovaunussa nukkumisen taktiikalla. Kovilla olleet Fordin taka-akselit olivat kulutustavaraa. Laipat eivät kestäneet, kun traktorin sallitut akselipainot ylitettiin reilusti.

Uskoisin, että varsin moni nykykuljettaja vaihtaisi äkkiä alaa, jos työjuhdaksi tarjottaisiin Vammasta tai muita aikalaisiaan. Mutta olihan siinä koneessa voimaa. Isotkin kivet nousivat kepeästi montusta. Hammaspyöräpumppu nokalla puski öljyä vankoille sylintereille.

Ja Vammaksen hydrauliikkapumppu on muuten se, mikä määritti meikäläisen urasuuntautumisen. Vuonna 1987 hain juuri valmistuneena koneinsinöörinä Koneviesti-lehden toimittajaksi. Yksi kriteereistä oli käytännön kokemus maarakennuskoneista. Jo työhakemuksessa olin kertonut olevani Vammas-mies.

Muuan Jorma Voutilainen, pitkäaikainen ja arvostettu Koneviestin metsäkonetoimittaja, kysyikin haastattelussa yllättäen, missä sijaitsee Vammaksen hydrauliikkapumppu. Kerroin sen olevan nokalla polttoaine- ja hydrauliikkasäiliöiden alla. Ja että se pitää aina kytkeä pois kontaktista siirtoajoon lähdettäessä. Terästin tarinaa vielä mainitsemalla, että pehmeissä paikoissa voiman loputtua kipuan ohjaamosta ulos koneen sivulle kuolemaa halveksuen ja painan pakkosyötöstä hönkää pesään.

Nämä Vammas-jutut tekivät arvovaltaiseen haastatteluraatiin ilmeisen vaikutuksen ja toimittajaura lähti hatarille ensisiivilleen. Ja 30 vuoden aikana onkin sitten tullut kirjoiteltua kaivurikuormaajistakin tarina jos toinenkin, ja samalla todettua konetyypin huimaa kehityskaarta. Eipä enää tarvitse sivuikkunoita avata kaivamista varten, eikä pumpun kytkintä etsiä koneen rakenteista.

Tutustu Facebookin Vammas-maanrakennuskoneet ryhmään tästä.